Verrattavissa olevia malleja

Suurin osa sovittelukirjallisuudesta pohjautuu sille ajatukselle, että sovittelijan tulee parantaa osapuolten keskinäistä ymmärrystä sekä tukea osapuolia konfliktien taustalla olevien intressien ja tarpeiden havaitsemisessa. Yhdeksi yleisimmäksi konfliktinratkaisu- ja sovittelumalliksi on viime vuosikymmeninä noussut intressipohjainen sovittelumalli. (Ervasti, 2011, 16.) Intressipohjainen malli on maailmanlaajuisesti merkittävä ja myös Suomessa yleisesti käytetty malli konfliktien sovitteluun. Tämän vuoksi onkin perusteltua ottaa kyseinen malli tässä kappaleessa tarkempaan käsittelyyn. Olemme ottaneet tarkasteltavaksi myös Gordonin menetelmän sen NVC:n kanssa jakamien merkittävien yhtäläisyyksien vuoksi. Muita tunnettuja sovittelumalleja ovat mm. Bushin transformatiivinen sovittelumalli sekä John Michael Haynesin kognitiivissystemaattinen sovittelumalli. Samalla on mainittava myös Kiva koulu-mallista, joka on tällä hetkellä käytössä monissa suomalaisissa kouluissa. Kiva koulun ja NVC:n väliseen vertailuun haemme näkökulmaa tutkielmamme "Pohdinta" -osiossa.


Intressipohjainen sovittelumalli (The interest-Based Model)


Fisher, Ury ja Patton työskentelivät yhdessä Harvardin liiketalouskoulussa ja julkaisivat intressipohjaisesta sovittelumallinsa vuonna 1981 (Fisher, Ury & Patton, 1981). On yleisesti hyväksyttyä, että 1980-luvun jälkeen suurin osa länsimaisista konfliktinratkaisu-, neuvottelu- tai sovittelumalleista on kehitetty tämän mallin varjossa ottaen siitä vaikutteita (Little, 2002, 31).
Intressipohjaiseen sovitteluun kuuluu: (a) ihmisten erottaminen käsillä olevasta ongelmasta;  (b) keskittyminen ennemmin perimmäisiin intresseihin kuin henkilöiden asemiin; © vaihtoehtojen keksiminen molemminpuolisen hyödyn saavuttamiseksi; ja (d) objektiivisten  kriteerien käyttöön keskittyminen sovittujen tavoitteiden toteuttamiseen ja saavuttamiseen. (Fisher, Ury, & Patton, 1991.)

(a) Ihmisten erottaminen käsillä olevasta ongelmasta
Ihmisten erottamiseen käsillä olevasta ongelmasta sisältyy se, että kumpikin osapuoli kertoo omat havaintonsa (syyllistämisen välttäminen), tunteiden tunnistaminen ja selkiyttäminen, keskeyttämättä jättäminen ja vapaasti puhumisen mahdollistaminen, kuunteleminen tarkkaavaisesti ja tarkistaminen virhekäsitysten varalta, ongelmasta puhuminen yhteisenä haasteena ja minä-viestien käyttäminen syyttävien sinä-viestien sijaan. Kun jaettu ongelma on selvitetty, vaihdetaan osia.

(b) tarpeiden tunnistaminen
Fisher, Ury ja Patton (1991, 41) toteavat että "Asemasi on jotain, jonka olet päättänyt. Intressisi ovat ne, mitkä saivat sinut päättämään". He määrittävät intressit tarpeina, haluina, huolina, tai pelkoina, jotka määrittävät asemaa. Tämän mallin mukaan on olemassa täydentäviä intressejä, eroavia intressejä ja konfliktissa olevia intressejä. He tähdentävät, että joskus ratkaisu on mahdollinen, koska intressit eroavat. Esimerkiksi: kaksi lasta voi taistella samasta appelsiinista ja he ovat asemoituneet koko appelsiinin saamiseen. Kuitenkin toisen intressi on appelsiinin syöminen ja toinen haluaa kuoret kakun maustamiseen. Nyt, heidän intresseihinsä perustuen, he voivat jakaa appelsiinin niin, että molemmat ovat tyytyväisiä. Intressien tunnistaminen voi joskus olla vaikeaa, koska ne ovat monesti ilmaisemattomia, muuttuvia ja toisen osapuolen kannalta ehkä vaikeita käsittää. He tähdentävät, että voimakkaimmat intressit ovat ihmisen tarpeet, jotka motivoivat kaikkia ihmisiä. Tarpeet motivoivat niin yksilöitä kuin kokonaisia ryhmiäkin, ja he painottavat että "neuvottelut eivät todennäköisesti tule paljoakaan etenemään niin kauan kuin toinen osapuoli uskoo, että heidän perustarpeensa ovat uhattuna toisen osapuolen toimesta." (Fisher, Ury, & Patton, 1991, 49).

(c) Vaihtoehtojen keksiminen molemminpuolisen hyödyn saavuttamiseksi
Intressipohjaisessa sovittelumallissa omat intressit (tarpeet, halut, huolenaiheet, pelot) pitää esittää itsepintaisesti, täsmällisesti ja toisen intressit huomioiden, etsien molempia tyydyttävää ratkaisua. Luova ja joustava brainstormaus on tässä keskiössä.(Fisher, Ury, & Patton, 1991.)

(d) Objektiiviset kriteerit sovittujen tavoitteiden saavuttamiseen
Neuvottelijoita kehotetaan objektiivisten kriteereiden sopimiseen reilujen standardien ja toimenpiteiden pohjalta, jotta neuvoteltua sopimusta kunnioitettaisiin ja säännöt etenemiseen tulisivat selväksi kaikille osapuolille. (Fisher, Ury, & Patton, 1991.)

Mahdolliset vaikuttimet intressipohjaiselle mallille
Fisher, Ury ja Patton (1991) eivät tarjoa viitteitä tai kirjaluetteloa. Tosin kun ottaa huomioon heidän mallinsa komponentit, voidaan olettaa, että heihin vaikuttivat humanistiset trendit, ideat ja kirjoittajat, jotka myös innoittivat Rosenbergiä (kuten Carl Rogers). Rosenbergin ensimmäiset hahmotelmat NVC:stä julkaistiin 1972 ja 1976. On mahdollista, että Fisher, Ury ja Patton olivat törmänneet hänen ideoihinsa samalla kun kehittivät omaa malliaan, joka julkaistiin ensimmäisen kerran 1981. Gordonin Malli julkaistiin ensimmäisen kerran 1970, sen jälkeen kun sitä oli menestyksekkäästi opetettu läpi Yhdysvaltojen 1960-luvun aikana. Intressipohjaisessa mallissa on hyvin paljon samankaltaisia piirteitä.  Tästä voidaan olettaa olevan mahdollista, että kirjoittajat olivat tutustuneet Gordonin Malliin, tai sen variaatioihin jossain vaiheessa ennen heidän omaa julkaisuaan 1981. (Little, 2002, 34.)

NVC suhteessa intressipohjaiseen malliin
Little vertailee väitöskirjassaan NVC:tä ja intressipohjaista mallia.  Jälkimmäisessä käsitetään intressit (halut, huolet, pelot) oman asemoitumisen määrittävinä tekijöinä tai strategioina. NVC:ssä taas määritellään tarpeet inspiraationa kaikelle ihmisen toiminnalle ja asemat, halut, huolet ja pelot nähdään siinä kulttuurisesti tai sosiaalisesti määriteltyinä strategioina tarpeiden täyttämiselle. NVC tarjoaa syvällisemmän tutkailun tarpeisiin tunteiden taustalla, mutta intressipohjainen malli tarjoaa täsmällistä suuntaa kehittää strategioita ja vaihtoehtoja molemminpuolisen hyödyn saavuttamiseksi, kuten myös metodeja noudattaa neuvoteltua sopimusta. (Little, 2002, 34).

Intressipohjainen malli on enemmän lopputuloskeskeinen ja strateginen, kun taas NVC, sen keskittyessä tunteisiin ja tarpeisiin, on hallitsevissa määrin ihmissuhdeorientoitunut. Mallit ovat suhteellisen yhteensopivia. Intressipohjaista mallia voisi rikastaa korvaamalla sen kaksi ensimmäistä vaihetta NVC:llä ennen kuin siirtyy strategian kehittelemiseen vaiheissa kolme ja neljä. NVC:hen taas voisi tuoda intressipohjaisen mallin strategioita vaihtoehtoisten ratkaisujen kehittelemiseen, sen jälkeen kun on ensin saatu osapuolten välinen yhteys ja ymmärrys aikaiseksi. (Little, 2002, 35). NVC:llä voidaan ajatella olevan enemmän intressipohjaista sovittelumallia ennaltaehkäisevämpi ja ymmärrystä lisäävämpi vaikutus.



Gordonin menetelmä


Thomas Gordonia (11.3.1918 - 26.8.2002) voidaan kutsua rakentavien uuden ajan vuorovaikutusmallien ja konfliktinratkaisumenetelmien pioneeriksi. Gordon oli yhdysvaltalainen kliininen psykologi, tohtori, psykoterapeutti ja Carl Rogersin oppilas. Gordon kertoo menetelmänsä saaneen alkunsa, kun hänen vastaanotolleen tuotiin ongelmallisiksi koettuja lapsia ja nuoria, joita ei saatu sopeutumaan ympäristön normeihin ja järjestykseen. Vuosien työn aikana Gordon löysi läheisen yhteyden lapsiin ja huomasi suurimman ongelman syntyvän lasten ja heidän vanhempiensa välisessä kommunikaatiossa ja vuorovaikutuksessa. Gordon havaitsi, ettei lapsissa tai vanhemmissa itsessään ollut mitään vikaa, he eivät vain osanneet kommunikoida keskenään rakentavasti ilman syyttelyä, määräämistä ja rangaistuksilla pelottelua. Gordon suunnitteli vanhemmille suunnatun koulutusohjelman, joka auttaisi paremman lapsi - vanhempi yhteyden rakentumisessa. Neljäkymmentä vuotta menetelmän syntymisestä yli miljoona vanhempaa on osallistunut Gordonin menetelmiin pohjautuville kursseille ja yli 4,5 miljoonaa ihmistä on hankkinut Gordonin Toimiva perhe- kirjan. Vanhempien huomattua kouluttautumisen ja uusien toimivien menetelmien soveltamisen tuottavan loistavia tuloksia he alkoivat vaatia koulutusta toimivasta vuorovaikutuksesta myös kouluille ja opettajille. Gordon sovelsi menetelmiään myös koulumaailmaan sopiviksi ja kirjoitti aiheesta Toimiva koulu -kirjan. Gordon kirjoitti yhteensä yhdeksän vuorovaikutusta ja konfliktien ratkaisua käsittelevää teosta. Hänen menetelmänsä korostaa toimivaa kommunikaatiota ja ristiriitatilanteiden ratkaisua menetelmällä, jossa molemmat osapuolet voittavat. Menetelmään kuuluvat olennaisena osana myös aktiivinen kuuntelu ja minä-viestintä. (Gordon, 2006.)


Aktiivinen kuuntelu
Gordon korostaa menetelmässään aktiivista kuuntelua tehokkaimpana viestinnän epäonnistumista estävänä tekijänä. Aktiivinen kuuntelutapa varmistaa sen, että oppilas tulee ymmärretyksi viestiessään. Aktiivinen kuunteleminen tuo passiiviseen kuunteluun eli hiljaisuuteen mukanaan vuorovaikutuksen oppilaan kanssa. Se antaa oppilaalle myös palautteen ja todisteen siitä, että opettaja on kuunnellut ja ymmärtänyt tai ainakin yrittänyt ymmärtää oppilasta. Aktiivisen kuuntelun vaiheet etenevät seuraavasti: ensin kuunnellaan passiivisesti, eli annetaan oppilaan puhua vapaasti mitä hänen mielessään liikkuu. Tämän jälkeen opettaja parhaansa mukaan purkaa koodin eli yrittää ymmärtää, mitä oppilas sanoillaan tarkoittaa, eli toisin sanoen mitä oppilaan sisimmässä liikkuu, mikä on tunne ja mikä on tarve, joka saa aikaan sen, mitä oppilas tuottaa puheena ulos. Opettajan purettua koodin mielessään hän esittää havaintona olettamuksen oppilaan puheenvuorosta. Esimerkiksi: jos oppilas puhuu tauotta oppitunnin aikana, opettaja voi purkaa koodin mielessään ja esittää havainnon seuraavasti: “Näyttää siltä, että sinulla on tällä hetkellä suuri tarve olla esillä ja tulla huomioiduksi”. Yleensä oppilas vastaa opettajan esittämään havaintoon ja toteaa sen joko olevan oikeassa tai väärässä suhteessa sisäiseen olotilaansa. Näin keskustelu voi jatkua, ja yleensä siinä tavoitetaan lopulta suuri avoimuuden, luottamuksen ja rehellisyyden taso oppilaan ja opettajan välisessä kommunikoinnissa. Näin opettaja voi päästä paljon lähemmäksi oppilaan todellista sisäistä maailmaa. Tämä taas auttaa ymmärtävän, luottavaisen ja avoimen ilmapiirin rakentumisessa, joka on perusta kaiken vuorovaikutuksen toimivuudelle. (Gordon, 2006, s.94-109.)


Minä-viestit
Keskeinen vaihe Gordonin menetelmän mukaan toimittaessa ovat minä-viestit. Perinteisessä rankaisukeskeisessä konfliktin ratkaisussa käytetään sinä-viestejä. Sinä-viestit sisältävät aina syytöksen. Sen sijaan minä-viestit sisältävät havainnon tapahtuneesta ja usein havainnon myös havaitsijan omasta tunnetilasta havainnoitavaan tapahtumaan liittyen. Gordonin menetelmän mukaan konfliktin ratkaisussa on ensisijaisen tärkeää se, että oppilas saa tietää, mikä on aiheuttanut opettajalle tai jollekin toiselle oppilaalle ongelman. Gordonin menetelmässä toimiva minä-viesti muodostuu kolmesta osasta. Hyvä minä-viestin alku on syyttelemätön, tuomitsematon kuvaus siitä, mitä ei voida hyväksyä ja mikä aiheuttaa konfliktin. Hyvän minä-viestin alku on siis asiaselostus ilman toisen arvostelua tai arviointia. Minä-viestin toinen osa ilmaisee havaitun toiminnan konkreettisen vaikutuksen. Kolmannen minä-viestin osan tarkoituksena on kuvata niitä tunteita, joita opettajassa tai jossain toisessa oppilaassa on herännyt konfliktin aikaan saaneen oppilaan toiminnan konkreettisen vaikutuksen seurauksena. Kokonainen Gordonin menetelmän mukainen minä-viesti on esimerkiksi seuraavanlainen: “Kun luokassa on liikaa melua (tuomitsematon kuvaus), en pysty kuulemaan, mitä kukin sanoo (konkreettinen vaikutus), se saa oloni tuntumaan rasittavalta” (tunne). (Gordon, 2006, s.186-189.) Tärkeä huomioitava asia minä-viestejä käytettäessä on keskittyä haastavissa tilanteissa itselle ensimmäisenä nousevaan tunteeseen. Konfliktitilanteissa nimittäin nousee ensin todellinen tunne, jonka jälkeen se muuntuu monesti vihaksi tilanteen aiheuttajaa kohtaan. Gordon antaa tästä kirjassaan muutamia esimerkkejä koulumaailmasta. Esimerkiksi luokkaretkellä yksin niitylle seikkailemaan kadonnut oppilas aiheuttaa opettajassa suurta ahdistusta. Oppilaan löytyessä opettajan ahdistus muuttuu kuitenkin vihaksi, joka ilmenee ulospäin oppilaan syyttämisenä tämän katoamisesta. Tässä esimerkissä ensimmäinen ja minä-viestin kannalta olennainen tunne olisi ollut opettajan ahdistus. (Gordon, 2006, s.193-194.)


Molemmat voittavat
Molemmat voittavat-menetelmä on prosessi, johon tarvitaan avointa ja rehellistä vuorovaikutusta. Molemmat voittavat-menetelmän aikana on olennaista käyttää aktiivista kuuntelua ja minä-viestintää, jotta prosessi etenisi parhaalla ja rakentavimmalla mahdollisella tavalla, ja että aito ymmärrys ja kunnioitus osapuolten välille saataisiin rakennettua. Molemmat voittavat- menetelmän tarkoituksena on kuulla kummankin osapuolen tarpeita, tunteita ja toiveita tasavertaisesti. Opettajan ja oppilaan välisissä ristiriidoissa osapuolet etsivät yhdessä mahdollisia ratkaisuja ja päättävät lopuksi yhdessä, mikä ratkaisu olisi paras täyttämään molempien osapuolten tarpeet. Yhteisen ratkaisun löytäminen on yhteinen päämäärä ja osapuolet tulevat huomaamaan, että tasavertaisena yhteistyönä eteenpäin vietävä ongelmanratkaisuprosessi on huomattavasti tehokkaampi ja tuloksellisempi kuin tahdonvoimalla käytävä mittelö, jossa ei ole koskaan lopullista voittajaa. Tasavertaisen osapuolten tarpeiden kunnioittamisen ja ymmärryksen rakentamisen johdosta molemmat voittavat-menetelmän käyttäminen poistaa myös tarpeetonta ristiriitaa ja kitkaa osapuolten välisistä suhteista sekä mahdollistaa terveen tunnesiteen syntymisen ja säilymisen. Opettajan rooli on toimia rakentavana prosessin eteenpäin viejänä ja sovittelijana omien ja oppilaiden tarpeiden, tunteiden ja mielipiteiden välillä.(Gordon, 2006, s.280-285.)


NVC suhteessa Gordonin menetelmään
Marion Little vertailee vuonna 2002 valmistuneessa Total Honesty/Total Heart väitöskirjassaan Gordonin menetelmän ja NVC:n välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä. Hän avaa väitöskirjassaan myös vuorovaikutusmallien kehittäjien historiallista taustaa ja yhteyksiä. Littlen (2002) selonteon mukaan sekä NVC:n kehittäjä Marshall Rosenberg että Thomas Gordon ovat opiskelleet ja työskennelleet vaikutusvaltaisen yhdysvaltalais psykologi Carl Rogersin kanssa. Molemmat vuorovaikutusmenetelmien kehittäjät kertovat tuntevansa syvää kiitollisuutta Rogersia ja häneltä saatuja vaikutteita kohtaan. Onkin ilmeistä, että Rosenberg ja Gordon ovat olleet osittain hyvin samojen vaikutteiden ja ideoiden vaikutuspiirissä, kun he alkoivat tuoda esiin uudenlaisia tehokkaan vuorovaikutuksen ja konfliktinratkaisun mallejaan. Gordonin menetelmä alkoi kehittyä yhteistyössä perheiden ja vanhempien kanssa 1960-luvulla, Rosenbergin keskittyessä samaan aikaan nuorisoon. Kumpikaan ei mainitse kirjoituksissaan toisiaan. Gordonin loppuun hiottu vanhempien koulutusmalli julkaistiin vuonna 1970 vaikka sitä esiteltiin laajasti yhdysvalloissa jo vuodesta 1962 lähtien. Sen sijaan Rosenberg julkaisi NVC-mallinsa ensi kerran vuonna 1972. Gordonin työ on ollut Rosenbergia huomattavasti tunnetumpaa. On todennäköistä, että he ovat saaneet vaikutteita toisiltaan. Etenkin Rosenbergin Gordonilta saamat vaikutteet ovat ilmeisiä, sillä hän lanseerasi NVC:n Gordonin menetelmää myöhemmin. (Little, 2002.)

Mallien samankaltaisuudesta mainittakoon, että esimerkiksi Rosenbergin (2003) kirjan kappale “Kommunikaatio joka estää myötäelämisen” on selkeästi hyvin samankaltainen muunnelma Gordonin “12 vuorovaikutuksen kompastuskiveä” -kappaleesta. Lisäksi Gordonin (2006) menetelmässään esille tuoma prosessi aktiivisen kuuntelun ja minä-viestien välillä vuorottelusta tulee esiin samanlaisena prosessina myös NVC:ssä. Rosenberg vain nimeää tuon prosessin toisin, hän puhuu prosessista rehellisyyden ja empatian välisenä tanssina (Rosenberg, 2003). NVC eroaa Gordonin menetelmästä siten, että siinä painotetaan enemmän tunnesanaston ja tunteiden ymmärtämisen kehittämisen tärkeyttä (Rosenberg, 2003). Lisäksi Rosenberg (2003) alleviivaa NVC:ssä tunteiden ja tarpeiden välillä olevaa linkkiä. Gordon puolestaan ei menetelmässään selkeästi tuo esille tuota linkkiä (Gordon, 2006). Lisäksi NVC:ssä tarpeet sisällytetään Gordonin mallia selkeämmin oleelliseksi osaksi rehellistä ja selkeää ilmaisua. Tarpeiden ilmaisu nähdään NVC:ssä olennaisempana osana kommunikaatioprosessia ja selkeää minä-viestiä rakennettaessa. (Rosenberg, 2003.) Siinä missä Rosenberg (2003) keskittyy NVC:ssä enemmän tarpeisiin, tunteisiin ja pyynnön esittämiseen, on taas Gordon menetelmässään spesifimpi aivoriihen ja sovittelustrategioiden suhteen. (Gordon, 2006)
Gordonin menetelmä on laadittu parantamaan vuorovaikutusta suhteessa toisiin (Gordon, 2006). NVC tarjoaa kuitenkin sen lisäksi myös mahdollisuuden laajempaan itse-empatiaan ja itsetietoisuuteen sekä työkalun myös henkilökohtaisten sisäisten konfliktien ratkaisemiseen (Rosenberg, 2003).

Sekä Gordon että Rosenberg kehittivät menetelmänsä tarkoituksenaan tarjota rakentavampaa vaihtoehtoa kommunikointikulttuurille ja helpottaakseen ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa syntyviä konflikteja. Vuorovaikutusmenetelmien lähtökohdat ovat samat, niiden rakenne on samankaltainen ja niistä voi löytää muutamia yhtäläisyyksiä. Tästä huolimatta mallit ovat selkeästi erotettavissa toisistaan. Siinä missä Gordonin malli perustuu moniin ohjeisiin ja askeleihin, Rosenbergin NVC avaa samat konseptit yksinkertaisemmalla ja helpommin lähestyttävällä tavalla. (Rosenberg, 2003; Gordon, 2006.)

Näkisimme molempien mallien olevan tarkoituksenmukaisia ja toimivia. Mallien parhaat ja toimivimmat puolet voisivat olla myös helposti yhdistettävissä tilanteen mukaan. Konfliktia ratkaistaessa voidaan esimerkiksi ottaa NVC:stä tarvekeskeisyys ja tunnetietoisuus huomioon ja yhdistää ne Gordonin mallin vastavuoroiseen aivoriiheen ja sovittelustrategioihin. Mallien sujuva yhdistely kuitenkin edellyttää sitä, että mallit ovat jo entuudestaan tuttuja ja niiden käytöstä on tullut luontaista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti